Suunnistuspalstalla on keskusteltu ajatuksesta jakaa Jukolan ankkuriosuus tulevaisuudessa kahtia, jotta harrastajoukkueiden olisi helpompi lähteä mukaan. Onhan 15km vaativaa suunnistusta tällaisille porukoille kova pala. Itsekin ankkuriosuuksia joskus juosseena tiedän kertoa, että vittumaistahan se on, mutta kuuluu kuitenkin Jukolan ajatukseen. Seitsemän miestä, joista jokainen hoitaa leiviskänsä.

Jukolassa on, uskomatonta kyllä, rikottu viime vuosina joka kerta edellisen vuoden osanottoennätys. Siihenkin nähden ajatus tuntuu heitetyn hieman outoon väliin, tapahtumalla kun tuntuu menevän paremmin kuin koskaan. Ideoitsijat ovat kuitenkin katsoneet kristallipalloonsa: suuret ikäluokat ikääntyvät, eivätkä enää jaksa juosta viestin pisimpiä osuuksia. Kasvu kääntyy väistämättä pian laskuksi.

Ajatuksella yritetään viivyttää väistämätöntä antamalla tekohengitystä. Myönnytys rikkoo kuitenkin liian vahvasti Jukolan pitkiä ja tarunhohtoisiakin perinteitä, etten pysty sitä kannattamaan. Meidän on hyväksyttävä se, että pian nämä 2000-luvun alun hurjat joukkuemäärät ovat lyömättömiä ennätyksiä, ja keskityttävä siihen, että tapahtuma itsessään on siitä huolimatta vielä pitkään yhtä kiinnostava kuin se on nytkin.

Minulle Jukola ei ole pyhä, saati elämää suurempi asia. Mutta urani hienoin suunnistuskokemus on kuitenkin Salo-Jukolan maastovaroittajana toimiminen. Pääsin seuraamaan upeaa suunnistustapahtumaa sellaisesta kuvakulmasta, ettei monelle moista herkkua koskaan tulla tarjoilemaan. Tänä vuonna jätin raukkamaisesti kilpailun väliin – juuri ankkuriosuuden takia – mutta vaikkei mies ole Jukolan arvoinen, ei se ole Jukolan vika. Sinä päivänä, kun Jukolan arvoisia miehiä ei ole enää tarpeeksi viestin mielekkääseen läpivientiin, on parempi lopettaa perinne kuin vesittää sen alkuperäinen ajatus.