Luulisin, että maratonilla eniten vituttaa matkan pituus, ja se, että pituudesta huolimatta se pitäisi juosta aikast reippaasti. Tänään kävin pitkästä aikaa ottamassa tuntumaa hieman pidempään lenkkiin, ja totesin kestävyyteni säälittäväksi. Tunnin jälkeen alkoi jo tuntua, senkin jälkeen vielä juoksi, mutta viimeisen vartin imin selkiä jo suht hapokkain jaloin. Toki alkuviikon rasituskin näkyi, sillä eivät jalat tuoreet olleet lähtiessäkään ja vauhti oli maltillinen. Reenimäärien nousu on toki viime päivinä ollut melkoinen, mutta ei huolta, minun jalkani on tehty kestämään.

Aloitan suunnistuskauden lauantaina juoksemalla Kevätyönviestin avausosuuden. En voi sanoa odottavani koitosta kieli pitkänä, sillä vajaakuntoisena kilpaileminen ei ole erityisen mielekästä. Aika turhauttavaahan se on jotain Novikovia vastaan lähteä mitään yrittämään. Lähden suunnistamaan siten kuin nykyään osaan, ja uskoisin onnistuessani pystyväni ihan kelpo juoksuun jos kovakuntoiset voimiensa tunnossa sortuvat virheisiin.

Suunnistuskauden jatkoa en ole sen kummemmin suunnitellut. Kunhan vauhti tästä viikkojen myötä paranee, varmasti halu lähteä kisoihinkin kasvaa, eikä siinä sitten mitään. Ei mulla oikeastaan enää edes ole sitä perusvitutusta suunnistusporukoita kohtaan. Seuraava koitos on kuitenkin jo parin viikon päästä, sillä 10milan kakkosjoukkue kaipaa meitä kaikkia kuntoon ja taitotasoon katsomatta.

Valmennusjohdollamme on se käsitys, että olen kovinkin surkea yösuunnistaja, joten loppupään osuushan milassa on tarjolla. Teen kaikkeni, että sentään välttäisin ankkuripostin. Kahdeksannella osuudella jaksaisin paremmin, ja luulisi valitsijoidenkin toivovan minulta hyviä juoksuja kauden edetessä. Ankkurina en sellaiseen vielä pysty. Smålkussa sitten.