Halusin tänään nukkua iltaan, uuteen aamuun ja suoraan seuraavaan elämään. Näin ei käynyt. Puolestani rukoiltiin eilen. Nainen oli paitsi ihanan vilpitön, myös suorastaan pelottavan fanaattinen. Ehkä minun pitää ottaa hänen sanoistansa vaarin, ennen kuin voin sulkea oven takanani viimeistä kertaa. Taivas ja Helvetti näyttäisivät kuitenkin olevan molemmat maan päällä, ja vielä hyvin lähellä toisiaan.

Kukat kaiuttimieni päällä ovat kuihtumassa pois. Toista olen kastellut liikaa, toista liian vähän. Minusta ei ole pitämään elävää hengissä. Hetken ne näyttivät kauniilta, mutta eikö kaikki raha ja vaiva ole niin lyhyen hetken tähden turhaa. Ei enää toiste.

Uusi arkiviikko on jo valmiiksi menetetty mahdollisuus. Listalle ilmestyvät jälleen aikaisemmilla viikoilla unohtuneet koulutyöt ja kirjapinot, joiden jo moneen kertaan lykätyt deadlinet ovat taas käsillä. Ratkaisuni on syksystä asti ollut jättää kaikki pakollinenkin tekemättä, ja tiedän sen vielä jonain päivänä kostautuvan; lyövän täydellä voimallaan silmieni väliin, niin, ettei kanveesista nousemista voi edes harkita. Ja miksi edes haluaisin harkita? Aamu on aurinkoni, mutta kuljen varjoissa.