Täällä lenkkeillessä tuntuu kuin olisin elämäni kunnossa. Kulkua löytyy, ja lenkkivauhdit metsäpoluilla ja -teillä ovat aivan eri tasolla kuin aikaisemmin. Sitä, miten paljon siitä on illuusiota ja miten paljon totta, en tiedä, kuten en sitäkään realisoituuko tunne tuloksiin, mutta hyvältä se tuntuu ja lenkkeily maistuu.

Polvivaivat eivät ole unohdettu vaiva, ja olen päättänyt pitää lenkit alle tunnin mittaisina, sillä kenttätutkimuksen mukaan raja menee juuri siinä – vähemmän kestää, enemmän ei. Tämän vuoksi en myöskään aio juosta ainuttakaan yli tunnin suunnistuskilpailua tulevana syksynä. Parempi tehdä sitä, missä on hyvä, ja mitä on harjoitellut.

Jukola jäi väliin, mutta hyvästä kulusta huolimatta ei harmita. Olin jo päättänyt lähteä, ja hoitanut työvuorot sopimaan, mutta kun paljastui, että joutuisin juoksemaan 3-joukkueen ankkurina, ilmoitin samantien, etten pääsekään lähtemään. Sekä siksi, etten pysty niin pitkää matkaa ylipäätään juoksemaan, mutta myös siksi, että koin valinnan paitsi vääränä, myös suoranaisena vittuiluna. Mitä se tietenkään varsin todennäköisesti ei ollut..

Jatkan elämääni täällä, juoksentelen sen verran kuin huvittaa, ja yritän kasvattaa iskua kohti kevättä. Mannasta lienee Jukolan jälkeen enää turha haaveilla, mutta SM-pika voisi olla kiinnostava uusi koetinkivi. Sitä odotellessa.