Urheilijanelämäni on viime aikoina kokenut pieniä takaiskuja. Ensin viime viikolla oli tutkielman kirjoittamista ja varsin tärkeä tentti, joka veti ajatukset itseensä. Pienten aikatauluselkkausten jälkeen tentti meni kuitenkin lopulta ihan hyvin, ja odotan tuloksia luottavaisesti. Viikonloppuna huomion veivät puolestaan kännit.

Sitten äitienpäiväkahvitusten yhteydessä unohdin kelloni Piikkiöön, ja näin alkuviikon tekemiset ovat jääneet aikavyöhykkeiden ulottumattomiin. Sanottakoon tässä, etten ole juossut pitkään, mutta epämääräisiä vetoja olen lenkkien yhteydessä tehnyt.

Sitä vastoin eilen vasen polvitaive tuli kipeäksi, ja tänään hölkkäillessä se äityi entistäkin kipeämmäksi. Kauppareissulla piti portaat pomppia kaiteita pitkin alas. Yllättävän paljon sattui. Kunnon jalkavaivoja olenkin kaivannut, joten parin päivän lepo taas tähän väliin on ihan tervetullut. Toivottavasti ne Kemiön kisat sentään pystyn repäisemään. Ja ensi viikolla ois tarkotus jotain tehdä oikeasti, kun pääsen leikkimään uuteen laatikkoon.

Muuten olen ihan tyytyväinen alkaneeseen Maratonprojektiin. Sanoisin, että vähitellen alan olla siinä normaalissa omassa tasossani, jolla on silloin tällöin pystytty ihan kelpo juoksuihin. Tästä ei ole enää pitkä matka syksyn kuntoon, ja silloin pystyin jo kunnolla nauttimaan tekemisestä. Ja sen jälkeen joka askel on kohti sellaista kuntoa, jossa en ole ikinä ollut.

Kesällä Ruotsissa ei taida olla edes tietokonetta kiusana, joten tekemistä on aika vähän. Lenkillä nyt ois ainakin tarkoitus käydä. Siellä ei kesäisin järjestetä suunnistuskisoja, joten niiden puolesta on aika hiljaista. Jukola ja juhannuskin taitavat tältlä kesältä jäädä väliin. Toivottavasti olisi edes jotain juoksutouhuja, siellä nyt ei haittaa vaikka häviäiskin.